Ortodoksien suuri skisma 2018
Alkuperäinen teksti on julkaistu Uuden Suomen Puheenvuorossa 13.10.2018
Suuri skisma oli lännen katolisen kirkon ja idän ortodoksisen kirkon välinen 900-vuotinen riita, joka virallisti kirkkojen eron toisistaan. Kirkot kumosivat toistensa kirkonkiroukset vasta vuonna 1965. Sen jälkeen kirkollisessa piireissä on ollut varsin rauhallista eri kirkkokuntien välillä ennen lokakuuta 2018. Konstantinopolin patriarkaatti tunnusti Ukrainan ortodoksiset “kapinakirkot” osaksi ortodoksista perhettä ja ajoi Konstantinopolin ja Moskovan patriarkaatit välirikkoon. Syyt tässä on peräisin pidemmältä ajalta ja kerron niistä tarkemmin tässä blogissa.
Ortodoksien piirissä hajaannus ei ole mikään uusi juttu vaan se alkoi jo Itä-Rooman eli Bysantin kukistuessa vuonna 1453, kun turkkilaiset osmanit valtasivat Konstantinopolin (nyk. Istanbulin). Moskovan kirkko julistautui jo autokefaliseksi Konstantinopolin alaisuudesta muutamia vuosia ennen Bysantin kukistumista ja Moskovan suurisuhtinaskunta julistautui “kolmanneksi Roomaksi” ja bysanttilaisen valtakunnan viralliseksi perijäksi. Silloinen Moskovan suuriruhtinas, Iivana III meni naimisiin Bysantin viimeisen keisarin veljentyttären kanssa, joka vahvisti tämän “oikeutta” perintöön. Kuitenkin pääosin osmanien alla toimineet ortodoksiset kirkot eivät suostuneet alistumaan Moskovan valtaan. Vajaa 100 vuotta myöhemmin Iivana III:nen jälkeläinen, Iivana Julma julistautui tsaariksi eli keisariksi ja sitä kautta “virallisti” Moskovan aseman “Kolmantena Roomana”. Konstantinopolin valtauksen jälkeen, osmanit antoivat ortodoksien toimia, kunhan maksoivat lisäveroa. Osmanit ylläpitivät monikansallista imperiumiaan kasassa antamalla vallatuille varsin autonomiset olot niin hallinnollisesti kuin uskonnollisestikin. Lisäveron menetti, jos kääntyi muslimiksi ja tämän seurauksena albaanit ja bosniakit (muslimeiksi kääntyneet serbokroaatit) ovat islaminuskoisia eurooppalaisia kansoja. Konstantinopolin patriarkaatti jatkoi toimintaansa osmanien alla ja sillä on edelleen johtava asema monien ortodoksien keskuudessa. Moskovan ja Konstantinopolin patriarkaatit olivat varsin hyvissä väleissä suurimman osan ajasta huolimatta tästä pienestä hajaannuksesta.
Ukrainan kirkollinen hajaannus on peräisin yli 330 vuoden takaa 1600-luvun lopulta alkaen. Silloin ortodoksisen Venäjän ja katolisen Puola-Liettuan välinen sopimus jakoi virallisesti Ukrainan ja tuolloin nykyinen Länsi-Ukraina kuului Puola-Liettuaan ja sen väestö oli kaupungeissa puolalaista ja maaseudulla ukrainalaista. Näiden alueiden ortodoksinen väestö siirtyi roomalaiskatolisen kirkon alaisuuteen ja vannoivat uskollisuutta paaville, pitäen ortodoksiset riitit. Tämä kirkkokunta toimii edelleen, vahvimpana alueenaan Länsi-Ukraina ja Lvivin kaupunki. Käytän näistä jatkossa termiä kreikkalaiskatoliset. Vuonna 1921 Ukrainan itsenäistyessä Venäjän alaisuudesta, Ukrainan ortodoksinen kirkko julistautui itsenäiseksi Moskovan alaisuudesta ja siitä muodostui Ukrainan autokefalinen ortodoksinen kirkko. Autokefalinen tarkoittaa suunnilleen itsenäistä kirkkoa ortodoksisessa perinteessä, tosin monet niistä ovat jonkinlaisessa henkisessä yhteydessä Konstantinopolin tai Moskovan patriarkaattiin. Neuvostoliiton muodostuessa ja Ukrainan menettäessä itsenäisyytensä sille, Ukrainan autokefalinen ortodoksinen kirkko vuosien saatteessa lakkautettiin ja liitettiin venäläisen Moskovan patriarkaatin alaisuuteen. Kirkko perustettiin uudelleen saksalaisten vallatessa Ukrainan, mutta sen toiminta lakkautettiin sodan jälkeen ja liitettiin uudelleen venäläisten alaisuuteen. Toimintaa kuitenkin jatkettiin maan alla vainojen uhalla.
Ukrainan uudelleenitsenäistymisen myötä vuonna 1991, Ukrainan autokefalinen ortodoksinen kirkko tuotiin maan pinnalle ja se toimii nykyisin pääasiassa Länsi-Ukrainassa. Samoihin aikoihin Moskovan patriarkaatin alainen Ukrainan ortodoksinen kirkko jakautui kahtia. Toinen osa jäi Moskovan patriarkaatin alaisuuteen ja toisesta muodostui “itsenäinen” Kiovan patriarkaatti. Ukrainan autokefalinen ortodoksinen kirkko ja Kiovan patriarkaatti eivät olleet “virallisesti” tunnustettuja Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ja niiden päämiehet olivat pannassa Konstantinopolin ja Moskovan toimesta. Konstantinopoli ei halunnut vastustaa Moskovaa ja ei tunnustanut näitä kirkkoja osaksi ortodoksista perhettä. Siitä muodostui reiluksi pariksi kymmeneksi vuodeksi paikallinen, kunnes 11.10.2018 Konstantinopolin patriarkaatti päätti purkaa pannan ja sillä tavoin tunnusti näiden kirkkojen aseman ortodoksisen kirkon piirissä. Se luonnollisesti raivostutti Venäjän ja Moskovan patriarkaatin alaisen Ukrainan ortodoksisen kirkon ja laajensi paikallisen skisman koko ortodoksista kirkkokuntaa koskevan.
Toisin sanoen tässä on valtapoliittinen manööveri meneillään. Ukrainan kaksi “kapinakirkkoa” saa virallisen statuksen Konstantinopolin kautta ja eivät ole enää kiusallisessa välitilassa. Tämän seurauksena autokefalinen ortodoksinen kirkko, Kiovan patriarkaatti ja arviolta noin 30% Moskovan patriarkaatin alaisista paikalliskirkoista todennäköisesti yhdistyvät ja niistä muodostuu suunnilleen samankokoinen kuin Moskovan patriarkaatin alaisesta kirkosta. Kiovan patriarkaatin ja Ukrainan autokefalisen ortodoksisen kirkon yhdistymistä on jo odotettu pitkään, koska jälkimmäiseen ei ole nimetty uutta patriarkkaa viimeisimmän kuoleman jälkeen. Henkisesti tämä on monille ukrainalaisille erittäin suuri asia ja tuo tukea Ukrainan jäätyneeseen konfliktiin Donbassissa ja Krimillä.
Kirkkojen yhdistyminen on selkeä näpäytys Venäjää kohtaan, joka pitää Ukrainaa osana omaa vaikutuspiirinään. Venäläisessä kansallisessa narratiivissa koetaan edelleen, että 1600-luvulla tehty “ikuinen rauha” antoi Ukrainan Venäjän alaisuuteen ja sopimus pätee edelleen. Venäjän ortodoksinen kirkko on toiminut vahvasti Kremlin ja Vladimir Putinin tukena, joten tämä koetaan loukkauksena Kremlissä. Venäläinen imperialismi on suoraa perua tästä historiallisesta taustasta ja johtavien venäläisten poliitikkojen suusta kuulee jatkuvasti kaipuuta “kolmannen Rooman” aikaan, jolloin Venäjän keisarikunta oli suuri ja mahtava. Kapinakirkkojen tunnustaminen on verinen loukkaus Venäjää kohtaan ja harvassa ovat ne päivät, jolloin venäläiset unohtavat loukkauksia.
