Punavalkoinen Belarus
--
Kukaan uutisia lukeva ei ole voinut välttyä Valko-Venäjän “kansannoususta”. Punavalkoinen vallankumous jyrää kuin dieseljuna ja neuvostonostalgikko Lukasenko on hätää kärsimässä.
Perinteinen näkemys Valko-Venäjästä on outo postsovjeettinen jäänne, jonka kansallinen identiteetti on jäänyt hämärän peittoon. Tämän tekstin tarkoitus on tehdä kunnianpalautus Valko-Venäjälle itsenäisenä kansakuntana eikä postsovjeettisena Suur-Venäjän ja Neuvostoliiton jäänteenä. Valko-Venäjän historia on mielenkiintoinen sekoitus Venäjän, Puolan ja Liettuan historiaa ja ilman näiden avaamista, tarinasta jää isoja asioita käsittelemättä. Varoituksen sanana, niin seuraavissa osioissa käydään pitkälti näiden maiden historiaa.
Käytän tarkoituksella termiä Rus puhuttaessa Kiovan Rusin perijöistä. Suomalaisessa kontekstissa Venäjä viittaa liian vahvasti Moskova-johtoiseen Venäjään ja Rus on tässä tapauksessa luontevampi termi.
Teksti on jaettu useaan osaan. Osat 1.-4. käy Valko-Venäjän historiaa läpi osana muita valtioita ja 5.-6. käsittelee valkovenäläistä historiaa ja symboleja.
- Kiovan Rus
- Aleksanteri Nevski, Novgorod ja Moskova
- Puolan kuningaskunta ja Liettuan suuriruhtinaskunta
- Puola-Liettuan kansainyhteisö ja liettualais-puolalaiset rusit.
- Valkoinen ritari punavalkoisella taustalla
- Valkovenäläiset, valkoruteenit vai valkoiset rusit?
- Kiovan Rus
Valko-Venäjän valtiollinen historia on lyhyt, mutta kansallinen historia sen sijaan juontaa juurensa yli tuhannen vuoden taakse Kiovan Rusiin. Tapojeni mukaisesti, alustan tässä slaavien historiaa, jotta taustat tulevat selviksi.
Slaavilaiset heimot alkoivat muuttamaan ympäri itäistä ja keskistä Eurooppaa kansainvaellusten jälkilöylyissä. Todennäköinen slaavien alkukoti on jossain Puolan, Ukrainan ja Valko-Venäjän välisellä alueella. Vuosisatojen saatossa slaavilaiset heimot alkoivat eriytymään toisistaan, jotka tunnetaan nykyisin eteläslaaveina Balkanilla, länsislaaveina Keski-Euroopassa ja itäslaaveina Itä-Euroopassa.
Eteläslaavit ovat tässä tarinassa statistina, joten mennään suoraan länsi- ja itäslaaveihin. Länsislaavilaisia valtakuntia on historiallisesti olleet Puolan kuningaskunta, Moravian valtakunta (Slovakia ja Tsekki) ja Böömin kuningaskunta (Tsekin länsiosat). Ne ovat olleet voimakkaassa roomalaiskatolisessa vaikutuksessa ja sitä kautta juureutuneet voimakkaasti länteen. Böömin kuninkaita palveli muunmuassa Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisareina ja erityisesti Itävallan saksalaisilla ja böömiläisillä on pitkä yhteinen historia, joka erottui toisistaan vasta maailmansotien jälkeen.
Tässä pitää huomioida se, että Itä- ja Länsi-Euroopan rajan määritti pitkälti Itä- ja Länsi-Rooman raja. Idässä oli kreikkalaisortodoksinen maailma ja lännessä roomalaiskatolinen. Tämä jakolinja sitten määritteli itää ja länttä enemmän kuin maantiede ja tämä raja rikkoutui vasta kylmän sodan rautaesiripun myötä.
Itäslaavien valtiollinen kehitys alkoi 800-luvun puolenvälin aikaan. Ruseiksi kutsutut viikingit kävivät idänkauppaa ja ryöstöretkiä Volgan ja Dneprin vesistöissä päätyen aina Mustallemerelle, Konstantinopoliin ja Kaspianmerelle. Reittien varrelle perustettiin linnoituksia ja kaupunkeja, tunnetuimpana Novgorod, josta tuli merkittävä tekijä pohjoisessa Euroopassa.
Puolilegendaarinen viikinki Rurik kutsuttiin erinäisten suomensukuisten ja itäslaavilaisten heimojen johtajaksi. Historia ei tiedä oliko Rurik ruotsalainen, itämerensuomalainen tai slaavi, mutta todennäköisesti Itämeren alueelta. Rurik jakoi alaisilleen läänityksiä, joista eräs Ragnvald Olafsson sai hallittavakseen Polatskin kaupungin ja sen maat. Polotskin ruhtinaskunta sijaitsi nykyisen Valko-Venäjän pohjoiset osat. Rurikin suvun valtakunta laajeni käsittämään massiivisen alueen, joka tunnetaan nykyisin Kiovan Rusina. Kiovan alaisuudessa oli valtava alue, rajoinaan Karpaatit, Mustameri, Ääninen ja Don- ja Volgajokien läntiset latvat.
Kiovan Rus alkoi käymään kauppaa Bysantin eli Itä-Rooman kanssa ja sitä kautta valtakunnan valtauskonnoksi tuli kreikkalaisortodoksinen kristinusko. Kristinusko levisi valtakunnan kaikkiin nurkkiin ja pysyi voimissaan, vaikka Kiovan valtakunta hajosi pienemmiksi ja keskenään kilpaileviksi ruhtinaskunniksi. Turkkilaiset seljukit heikensivät Bysanttia ja Kiovan vauraus perustui juuri kauppaan bysanttilaisten kanssa. Johtavaksi valtioksi nousi luoteis-Venäjällä sijaitseva Novgorod, joka hallitsi Volgan ja Itämeren välistä kauppaa. 1200-luvun mongolivalloitukset olivat viimeinen naula arkkuun Rusien imperiumille ja jäljelle jäi joukko puoli-itsenäisiä ruhtinaskuntia, jotka maksoivat suojelurajaa mongoleille.
2. Aleksanteri Nevski, Novgorod ja Moskova
Novgorodia ei tuhottu suojaisen sijaintinsa ansiosta, mutta se alistui mongolien hegemonian alle. Toinen merkittävä valtakeskus oli Rusin itäosissa sijainnut Vladimirin suuruhtinaskunta. Mongolit nostivat Rurikin sukuun kuuluneen Novgorodin ruhtinaan Aleksanteri Nevskin Vladimirin suurruhtinaaksi. Aleksanteri Nevski on nykyisin ortodoksinen pyhimys ja hänen jälkeäisensä hallitsivat Rusien seuraajavaltioiden politiikka tästä eteenpäin. Valtakunta jaettiin Aleksanterin poikien kesken ja nuorin poika sai vähäisen Moskovan ruhtinaskunnan hallittavakseen. Vladimirin suurruhtinaasta tuli itäisten rusien yliherran titteli ja puoli vuosisataa kestänyt jatkuva sisällisota ja kaaos päättyi Moskovan herruuteen.
Bysantin romahdus oli eksistentiaalinen kriisi ortodokseille ja Moskova julisti itsensä pian tämän jälkeen Kolmanneksi Roomaksi vaatien ortodokseja liittymään lippunsa alle. Moskovan suurruhtina Iivana III Suuri meni naimisiin Bysantin viimeisen keisarin veljentyttären, Sofia Palaiologoksen kanssa. Sofia syntyi ortodoksiksi, kasvatettiin katoliseksi Roomassa, mutta kääntyi takaisin ortodoksiksi tullessaan Moskovaan. Sofia Palailogoksen vaikutuksesta Moskova alkoi havittelemaan ortodoksisen maailman johtajuutta. Suurruhtinatar ei tyytynyt seremonialliseen rooliin vaan hän oli merkittävä valtapelaaja Moskovan hovissa. Tulevat tsaarit tähyilivät ahnaasti vaurasta Bosporinsalmea ja menetettyä Konstantinopolia, menetettyä “sukukalleutta”. Tähän hetkeen voidaan päättää rusien historia ja aloittaa Moskovan Venäjän historia. Venäläisessä narratiivissa Moskovan Venäjä on suur-Venäjä, erotuksena Vähä-Venäjästä (Ukraina) ja Valko-Venäjästä.
3. Puolan kuningaskunta ja Liettuan suuriruhtinaskunta
Palataan takaisin Polotskiin, tuohon pieneen ruhtinaskuntaan rusien länsiosissa. Etenkin valtakunnan läntiset osat joutuivat rajun painostuksen kohteiksi, kun Kiovan seuraajavaltiot (Galicia, Novgorod), katolinen Puola ja pakanallinen Liettua taistelivat alueen hallinnasta. Nykyisen Valko-Venäjän ja läntisen Ukrainan alueesta muodostui kuitenkin rajavyöhyke ja mongolien heikko hallinta alueella mahdollisti Puolalle ja erityisesti Liettualle mahdollisuuden laajentaa alueitaan.
Liettua valloitti 1300-luvun alupuolella lähes koko nykyisen Valko-Venäjän alueet. Liettua oli vielä tähän aikaan pakanallinen valtio, jolla oli merkittävä ortodoksinen väestö ja se oli samalla sotinut lähes 200 vuotta saksalaisia ristiretkeläisiä vastaan. Puola valloitti samaan aikaan Rutenian kuningaskunnan, jonka keskuspaikka oli Lviv, joka sijaitsee nykyisessä Länsi-Ukrainassa. Lvivstä muuttui puolalainen saareke keskellä rusilaista (myöhemmin ukrainalaista) maaseutua.
Käännekohtana Liettuan suurvalta-asemalle oli Sinivesien taistelu vuonna 1362 tai 1363, jossa Liettua voitti Kultaisen Ordan armeijat nykyisessä Ukrainassa. Silloinen Kiovan ruhtinaskunta siirtyi totaalisesti liettualaisten hallintaan ja Liettuasta tuli merkittävä rusilaisen kulttuurin keskus. Siitä tuli samalla Moskovan ruhtinaskunnan rajanaapuri. Silloin Liettuaa johti suurruhtinas Algirdas, jonka pojasta Jogailasta kuulemme lisää vähän myöhemmin. Käytännössä Liettuan suuriruhtinaskunnasta tuli Kiovan Rusin perillinen, joka ei käynyt Moskovalle ja kilpaili samasta asemasta. Liettua ja Moskova kävi monta sotaa tästä hetkestä eteenpäin.
Puolan kuningaskunta oli perinteinen ja voimakas katolinen valtio itäisessä Keski-Euroopassa. Tosin tähän aikaan vallitseva puolalainen aatelisto ei löytänyt sopivaa kuningasta Puolalle ja he päätyivät nostamaan Piastin kuningasukuun kuuluneen Jadgiwan hallitsevaksi monarkiksi. Hän oli oikea hallitsija ja hänellä oli perinteiset kuninkaan valtaoikeudet. Jadgiwasta tuli tavoiteltu puoliso ja meni väliaikaisesti naimisiin erään Itävallan Habsburgin kanssa. Puolan aatelisto kammoksui saksalaista vaikutusta hovissa ja hääti kyseisen Habsburgin hovista. He alkoivat samalla etsimään sopivampaa puolisoa kuningattarelle.
Liettua oli voimakas suurvalta, mutta sitä piiritti viholliset kaikilta puolilta. Keskenään taistelevat rusit olivat mahdollistaneet Liettualle isoja aluelaajennuksia läntisestä Rusista, kun luoteessa Liettuan sydänmailla taisteltiin saksalaisia ritarikuntia vastaan. Moskova samalla tähyili länteen kyseisiä alueita. Käytännössä Liettualla oli vain yksi suunta löytää ystäviä ja se oli Puola.
Liettua koostui Sinivesien taistelun jälkeen käytännössä kahdesta osasta eli luoteessa sijaitsevasta varsinaisesta Liettuasta ja kaakossa sijaitsevasta, ortodoksisista Kiovan Rusin jäänteistä. Kuitenkin liettualainen aatelisto alkoi imemään voimakkaasti vaikutuksia ruseilta ja merkittävä osa liettualaisista suuraatelisista kääntyi ortodokseiksi ja omaksui läntisten rusien kielen. Liettualainen alhaisempi aatelisto pysyi pakanoina ja liettuankielisinä. Voi jopa sanoa, että Liettuasta tuli henkisesti ja maallisesti Kiovan Rusin perillinen. Läntisten rusien kieli oli siis nykyisten valkovenäjän ja ukrainan kielien esimuoto ja tästä kielestä tuli de facto Liettuan hallintokieli.
Kun Jogaila nousi Liettuan suuriruhtinaaksi, niin hän oli tavoiteltu poikamies. Pakanana hän oli vielä pelastettavissa ja häntä kosittiin Puolan sekä Moskovan suunnasta. Keskiajalla avioliitot olivat turvallisuuspoliittisia sopimuksia, joissa ostettiin rauhaa ja vakautta. Puolan Jadgiwa ja erityisesti Puolan aateliset veivät pidemmän korren tässä. Avioliitto ja siitä seurannut personaaliunioni olivat molemmille hyödyllisiä. Puolalle Liettua toi puskurin itään mongoleja ja Moskovaa vastaan, mutta erityisesti se toi turvan Liettusta vastaan. Se heikensi myös Habsburgien vaikutusta Puolassa.
Sopimukseen kuului Liettuan käännyttäminen kristinuskoon ja liettualainen aatelisto kääntyi pitkälti katolisiksi tämän myötä. Jogaila päätteli, että tämä myös rauhoittaa sodan saksalaisten ritarikuntien kanssa. Sota ei rauhoittunut heti, mutta ritarikunnat loppujen lopuksi hävisivät Liettuan ja Puolan yhtenäisille joukoille ja alistuivat omiksi vasallikunnikseen. Tunnetuin näiden perillinen on Preussi, mutta se on eri tarina. Puolalla ja Liettualla oli tästä lähtien personaaliunioni eli sama hallitsija ja sama Jagellonialaisten suku hallitsi seuraavat 200 vuotta Puolaa ja Liettuaa.
ämä dynastia koskettaa suomalaisiakin, koska dynastian viimeinen perillinen oli Katariina Jagellonialainen, Juhana Herttuan puoliso ja tuleva Ruotsin kuningatar. Heidän poikansa, Sigismund III nousi Puolan kuninkaaksi Vaasa-suvusta ja synnytti verisen sodan Puolan ja Ruotsin välillä, kun protestanttiset ruotsalaiset eivät suostuneet julistamaan kuninkaaksi katolista puolalaista.
Suomessa käytiin Nuijasota kyseisen sodan sivunäyttämönä, kun Sigismundin sijaishallitsijana Suomessa toiminut Klaus Fleming soti pohjalaisia kapinoivia talonpoikia vastaan. Kyseisen kapinan johtaja Jaakko Ilkka on sukulegendojen mukaan allekirjoittaneen esi-isä, tosin samaa väittää kaikki eteläpohjalaiset. On jopa historian oikku, ettei Suomesta tullut Puola-Liettuan alusmaa pidemmäksi ajaksi. Nuijasota kukistettiin verisesti, mutta Klaus Fleming loppujen lopuksi alistui takaisin Ruotsin vallan alle.
4. Puola-Liettuan kansainyhteisö ja liettualais-puolalaiset rusit.
Jagellonialaisten kuningashuone jatkoi olemassaoloaan seuraavat 200 vuotta. Puola ja Liettua lähettyivät kulttuurillisesti toisiaan, mutta pysyivät selkeästi omina subjekteinaan. Muutos toiseen suuntaan alkoi 1400-luvun loppupuolella. Liettua ja Moskova oli lähes jatkuvassa sodassa keskenään ja he erityisesti taistelivat Smolenskin ja Kiovan herruudesta. Puolan “itsenäinen” kuningaskunta sen sijaan rahoitti vastentahtoisesti Liettuan sotimista, joka myös jääräpäisesti piti kiinni itsenäisyydestään.
Samaan aikaan Puola ja Liettua olivat kokemassa vaarallista ajanjaksoa kruununperimyksessä. Kuningas ja suuriruhtinas Sigismund II oli lapseton kolmesta eri avioliitosta. Puolalaiset halusivat lisää valtaa heikkenevästä Liettuassa, mutta Liettua ei ollut valmis siihen. Personaaliunioni oli eksistentiaalisessa kriisissä ja aatelisten parlamentti Sejm, kutsuttiin koolle. Riitaisien kokousten aikana nykyisen Ukrainan voivodikunnat “loikkasivat” Puolan kuninkaan alle Liettuan vallan alta ja vääntöjen jälkeen liettulaiset taipuivat. Liettua oli vaarassa romahtaa Moskovan syliin, joten vaihtoehdot olivat vähissä.
Tässä Lublinin unionissa vuonna 1569 Puola ja Liettua yhdistettiin virallisesti Puola-Liettuan kansainyhteisöksi eli persoonaliunionista muuttui valtio, jossa myös valtakunnan ortodoksit siirrettiin kannattamaan paavia Moskovan patriarkaatin sijaan, pitäen bysanttilaiset tavat ja riitit. Näiden paaville uskollisia uniaattikirkkojen jäseniä on edelleen Ukrainassa yli 5 miljoonaa, mutta ne ovat lähes kadonneet Valko-Venäjältä. Vaikka uniaatteihin suhtauduttiin varsin suopeasti, niin pitkällä aikavälillä monet ortodoksit kääntyivät katolisiksi vuosisatojen aikana.
Unioni voimakkaasti puolalaisti valtiota, joka ärsytti ortodoksis-rusilaista väestönosaa eli alhaisaatelistoa ja talonpoikia. Liettuan suuriruhtinaskunta oli ollut leimallisesti multietninen valtakunta totaalisella uskonnonvapaudella. Uskonnonvapaus houkutteli alueelle merkittävästi juutalaisia, joita vainottiin muualla Euroopassa. Puola oli Euroopan mittapuulla suvaitsevainen valtio, mutta Liettuaan verrattuna ei.
Rusilainen suuraatelisto suhtautui puolalaisiin alusta asti erittäin myönteisesti ja erityisesti liettulais-rusilainen suuraatelisto puolalaisti ja katolilaisti itsensä, kuitenkin pitäen rusilaiset juurensa esillä. “Gente Rutheni, natione Poloni” oli puolalaistuneiden rusien motto eli “sukuaan rusi, kansaltaan puolalainen”. Puolalais-liettualais-rusilainen suuraatelisto muodosti pitkälti yhtenäisen aristokratian szlachtan, joka johti heikkoon keskusvaltaan ja Puola-Liettuan katoamiseen maailmankartalta pitkällä aikavälillä. Puola-Liettua kärsi myös siirtomaiden puutteesta ja sen talous ei pysynyt länsieurooppalaisten perässä.
Puolan voimakas vaikutus johti useisiin ongelmiin. 1650-luvulla ukrainalaiset kasakat ryhtyivät kapinaan puolalaisia hallitsijoita vastaan. Sejm oli jo hyväksynyt unionin laajentamisen Puola-Liettuan ja Rusien kansainyhteisöksi, jolla koitettiin pehmentää jo syntyneitä etnisiä ja uskonnollisia jännitteitä, mutta asia ei ehtinyt edetä tarpeeksi. Seurauksena nykyinen Keski-Ukraina eli Kiovan alue siirtyi Moskovan alaisuuteen puoli-itsenäisenä kasakkavaltiona. Moskova tarjosi kasakoille puoli-itsenäistä elämää ortodokseina, kun taas puolalaiset halusivat käännyttää ortodoksit katolisiksi riittienkin tasolla ja muuttaa heistä puolalaisia.
Kapinan tarkoituksena ei edes ollut irrota Puola-Liettuasta, mutta oikea aikainen Moskovan väliintulo ratkaisi sen. Tästä hetkestä voidaan puhua lopullisesta rusien ajan lopusta. Ukrainan kasakoista muovautui nykyisiä ukrainalaisia ja Liettuan ruseista valkovenäläisiä. Rusien voivodikunta eli Lvivin ympäristö jäi vielä Puolan alle, mutta se oli jo omaksunut ukrainalaisten kanssa yhteisen identiteetin. Eli voimme johtaa tästä kehityskulusta muutaman päätelmän. Lublinin Unioni erotti muodosti jo erilliset Liettuan rusien ja Puolan rusien identiteetit, jotka jatkokehittyivät nykyisiksi valkovenäläisiksi ja ukrainalaisiksi kansakunniksi.
Valkovenäläiset olivat siis 1700-luvulla vielä tukevasti lännessä, osana Puola-Liettuan imperiumia. Puola-Liettua heikkeni huomattavasti 1700-luvulla jatkuvien sotien takia ja heikon hallinnon takia. Loppujen lopuksi Itävallan Habsburgit, Preussin Hohenzollernit ja Venäjän Romanovit jakoivat Puola-Liettuan keskenään niin sanotuissa Puolan jaossa. Liettua ja vanhat ortodoksiset alueet siirtyivät läntisintä Ukrainaa lukuun ottamatta Moskovan Venäjän alaisuuteen, tosin tälloin valtakunta tunnettiin jo nimellä Venäjän keisarikunta. Uniaatit laitettiin taas kannattamaan Moskovan patriarkaattia paavin sijaan ja katoliset rusit pakkokäännytettiin takaisin ortodokseiksi.
1800-luvulla nationalismin noustessa entisen Puola-Liettuan alueilla käytiin nationalistista kiistaa monen eri identiteetin välillä. Vilnassa oli erityisesti voimassa Krajowcy-niminen liike, jonka pyrkimyksenä oli edistää puolalais-liettulaista identiteettiä ja vastustaa erillisiä puolalaisia, liettualaisia ja valkovenäläisiä identiteettejä. Erityisesti puolalaistuneet valkovenäläiset suuraateliset kannattivat tätä, kun taas keski- ja alhaisaatelisto kannatti erillistä valkovenäläistä identiteettiä, jonka huipennus oli itsenäinen Valko-Venäjän kansantasavalta vuonna 1918–1919. Tämä alhaisaatelisto vastasi vauraudeltaan porvaristoa ja itsenäisiä talonpoikia, joten aatelisuus oli vain nimessä ja taustassa. Neuvosto-Venäjä tukahdutti valkovenäläisen nationalismin itäisen Valko-Venäjän valtauksen jälkeen ja aikakauteen viitataan nationalistisessa historiankirjoituksessa “maanomistajien etnisenä puhdistuksena”.
5. Valkoinen ritari punavalkoisella taustalla
Uutisissa jatkuvasti näkyneet punavalkoiset värit tulevat suoraan tästä ajasta. Punavalkoinen on erityisesti Puola- Liettuan värejä ja valkoista ratsastavaa ritaria esittävä Pahonia-vaakuna on Liettuan vaakunatunnus. Ratsastava valkoinen ritari löytyy useiden Puola-Liettuan alueiden ja maiden vaakunoista. Näitä kansallisia symboleita on käytetty säännöllisen epäsäännöllisesti 1800-luvulta alkaen valkovenäläisten nationalistien toimesta. Ei tiedetä oliko Pahonia alunperin liettualainen vai rusien tunnus, mutta sen käyttö alkoi samoihin aikoihin ympäri Liettuan suuriruhtinaskuntaa 1300-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Kyseinen tunnus kuitenkin yhdistää Liettuaa ja Valko-Venäjää hyvin syvällä henkisellä tasolla. Kuitenkin molemmat maat olivat pitkälti samaa valtiollista subjektia satoja vuosia.
Ensimmäisen maailmansodan jälkihöyryissä, läntinen Valko-Venäjä päätyi juuri itsenäistyneen Puolan osaksi. Itsenäiseksi julistettu Valko-Venäjän kansantasavalta joutui Puolan ja Neuvosto-Venäjän väliin ja se katosi kartalta näiden jaettavaksi. Uusi yritys koitti saksalaisten vallatessa alueen, mutta Saksan järkyttävä ja raaka miehitys ajoi valkovenäläiset Neuvostoliiton tueksi. Nykyinen Valko-Venäjä on Neuvostoliittoon kuuluneen Valko-Venäjän sosialistisen neuvostotasavallan seuraajavaltio, jolla oli rajattu autonomia ja paikka YK:ssa.
Suomalaisille tutumpi nykyinen Valko-Venäjän lippu on punavihreä raitalippu, joka on jäänne Neuvostoliiton alta. Se ehdittiin jo kerran vaihtaa pois käytöstä ja punavalkoinen lippu liehui 4 vuoden ajan Minskissä, mutta Lukasenkan hallinto vaihtoi sen muokattuun neuvostolippuun. Venäjän ja Ukrainan oligarkia ja poliittinen kaaos pelästytti monet valkovenäläiset ja Lukasenka hyödynsi tätä pelkoa taitavasti.
Neuvostonostalgia ja halvalla energialla pyöritetty valtionyritysten raskasteollisuus piti kansan pääosin tyytyväisenä. Lukasenko on poliittisesti antinationalisti ja on suosinut venäjää valkovenäjän kustannuksella julkisessa elämässä. Vain 12% valkovenäläisistä puhuu äidinkielenään valkovenäjää, mutta kieltä taitaa lähes 2/3 valkovenäläisistä.
6. Valkoiset rusit eli valkovenäläiset
Ei ole tarkkaa tietoa, miksi Valko-Venäjää alettiin kutsumaan valkoiseksi. Termi on todistetusti vanha ja kirjallisia lähteitä siitä on jo sydänkeskiajalta. Nimestä luonnollisesti on olemassa monia teorioita. Mongolit ja turkkilaiset heimot ilmaisivat ilmansuuntia väreillä ja valkoinen oli lännen väri. En itse usko ilmansuuntateoriaan muutamastakin syystä. Punainen (etelä) Rus on läntisen Ukrainan vanha nimi, mutta pohjoiseen viittaava Musta Rus sijaitsee Valkoisen ja Punaisen Rusin välissä.
Toisin sanoen se ei tunnu loogiselta, koska Punainen Rus sijaitsee keskuksen eli Kiovan länsipuolella ja Valko-Venäjä luoteispuolella. Punainen Rus nimi tuli vasta käyttöön Puolan yliherruuden aikaan, joten nimi todennäköisesti tarkoittaa puolalaista Rusia kyseisen maan leimallisen tunnusvärin mukaan. Se toisi järkeä Valko-Venäjän nimeen, koska valkoinen oli Liettuan tunnusväri. Tässä teoriassa se tarkoittaisi liettualaista Rusia. Vuodelta 1381 löytyy latinankielinen fraasi “Albae Russiae, Poloczk dicto”, joka on todennäköisesti vanhin kirjallinen todiste nimestä.
Nämä eivät ole ainoaita teorioita. Valkoisen Rusin alue oli jo Kiovan Rusin aikana kristitty, kun taas Musta Rus pitkälti pakanallinen. Valkoinen on ollut Jumalan valossa ja musta pakanallisesessa pimeydessä. Historiallinen Musta Rus kuuluu nykyisin Valko-Venäjään ja käsittää maan läntiset osat. Valkoinen Rus oli myös ainoa rusien alue, joka ei päätynyt suoraan mongolien vaikutuspiiriin vaan pysyi vapaana tataarien vallasta. Valkoinen viittaa kristillisessä symboliikassa puhtauteen. Tämän perusteella se olisi ollut pakanoista vapaa Rus. Varmaa tietoa emme varmaan saa koskaan.
Voimme myös nähdä tilanteen, jossa Valko-Venäjästä aletaan puhua Belarusina Valko-Venäjän sijaan, jota valkovenäläiset nationalisitit suosivat ja toivovat käytettävän.
