Puoliväliarvostelu: House of the Dragon on lähes täydellinen spinoff.

HBOn House of the Dragon ja Amazon Prime Videon Rings of Power ovat olleet tämän syksyn suoratoiston odotetuimmat uutuudet ja molemmat sarjat ovat tulleet jo puoleenväliin. Nyt on siis ensimmäisen puoliväliarvostelun aika.

Ensimmäinen kosketukseni G.R.R. Martinin kirjoihin tuli hänen Helsingin Sanomien haastattelusta vuonna 2009. Kiinnostuin lukemastani ja kävin Akateemisesta Kirjakaupasta hakemasta ensimmäisen kirjan, Valtaistuinpelin. Luin sen puolessatoista päivässä ja kävin kaupasta hakemassa jatko-osat ja olin aivan myytynä. GRRM on tuonut varsin kliseiseen fantasiagenreen jotain aivan uutta ja omaa genreen mukaan. Etenkin historianharrastajana arvostan hänen pyrkimystään realismiin keskiaikaista maailmaa kuvatessaan. Kirjat ovat saaneet paljon vaikutteita etenkin Englannin historiasta. Dynastiset sisällissodat kuten 1100-luvun Anarkia ja Ruusujen sota ovat toimineet merkittävinä inspiraatioina kirjasarjalle.

Martin on kirjoittanut kirjoille hyvin laajat taustat historioineen ja mytologioineen. Kirjat imaisee mukaansa, koska ne ovat niin syviä. Tuntuu, että kyseessä on George R.R. Martin (GRRM) on vielä elossa, mutta tunnetusti jumissa pääteoksensa viimeistelyn kanssa. Hän ei ole silti toimeton. Hän kirjoittaa taustatarinoita ja muuta sillä välin, kun ei pääse eteenpäin solmuista, jotka hän on itse aiheuttanut.

Martin on myös aktiivisesti mukana filmatisoinneissa. Sen näki Game of Thronesin viimeisillä kausilla, jossa GRRM ei ollut enää aktiivisesti mukana ja sarjan laatu heikkeni kausi kaudelta päättyen surullisenkuuluisaan päätöskauteen. House of the Dragonissa paistaa Game of Thronesin alkukausien laatu ja hidas tarinankerronta. Tarinan annetaan muodostustua pikkuhiljaa.

Sarjana House of the Dragon on tuttu ja turvallinen. Alkuperäissarjan musiikkia käytetään taitavasti hyväksi ja sarjaa katsellessa tulee tuttu olo. Tämä ei yritä edes olla itsenäinen teos vaan on rehellisesti Game of Thronesin spinoff. Vaikka teos ei olekaan “itsenäinen”, se on silti hyvin erilainen kuin Game of Thrones. Kun Game of Thrones laajeni yhdistelmäksi valtaistuinpeliä, ulkopuolista valloittajaa ja eksistentiaalista ulkopuolista uhkaa, niin tässä fokuksena on hallitsijaperhe ja valtaistuimen perijä.

Maailma on edelleen sama, häiriintynyt ja raaka Westeros. Lavasteet ovat komeita, puvut hienoja ja lohikäärmeitä toistaiseksi ollut jokaisessa jaksossa. Tuotannosta näkee, että sarjassa on iso budjetti. House of the Dragonin ensimmäinen kausi on maksanut 200 miljoonaa dollaria, joka on aivan posketon summa uudelle sarjalle. Se on karsinut sivujuonet pois ja keskittyy vain muutamaan päähenkilöön. Sarja malttaa pitää fokuksen tarpeeksi pienenä, jotta tarina ei rönsyile liikaa. Jännitettä kasvatetaan jatkuvasti pienillä asioilla, joilla on seurauksia.

Ensimmäiset viisi jaksoa ovat kaikki hyvin episodimaisia ja jaksojen välillä on kuukausia tai useita vuosia. GoTn ominaispiirre, hidas tarinankerronta korostuu jaksoissa eikä jaksojen välillä. Edelleen hahmot ovat harmaita, teoilla on seurauksia ja katsojat alkavat jo aavistaa tulevaa. Toki kirjat lukeneena tiedän mitä käy, mutta sarja on taitavasti rakennettu katsojan eikä lukijan ehdoille. House of the Dragon on pääasiallisen uskollinen alkuperäiselle materiaalille ja siitä saa kiittää kirjailijaa, joka on sarjassa vastaavana tuottajana. Itseäni häiritsee ehkä eniten hahmojen iät. Keskiajalla mentiin nuorena naimisiin ja kolmekymppisillä oli jo teini-ikäisiä lapsia. Nyt hahmojen ikiä liioitellaan, osittain shokeeraamisen takia. Toki tässäkin on hyviä puolia. Alicentin ja Rhaenyran tekeminen samanikäisiksi toimii. Heidän ystävyytensä ja sen rakeileminen tekee tarinasta paremman. Jos Alicent olisi ollut Rhaenyraa 10 vuotta vanhempi kuten kirjoissa, sarja olisi ollut tylsempi.

Näyttelijävalinnat ovat kerrassaan loistavia ja tuotannon puitteet erinomaisia. Ei ole selkeää pahaa ja hyvää vaan hahmoilla on omat motivaationsa ja syynsä toimia. Sarja on enemmänkin keskiaikaisessa fantasiamaailmassa tapahtuva ihmissuhdedraama ja poliittinen trilleri kuin eeppinen hyvän ja pahan taistelu. Ja siinä on lohikäärmeitä, jotta se ei näyttäisi ihan liikaa keskiaikaiselta Englannilta. Vaikka rahaa on enemmän käytössä kuin GoT ensimmäisellä kaudella, sitä ei lähdetty paisuttamaan vaan hahmoille annetaan aikaa kehittyä. Sarja tuntuu Westerosilta ja se tuntuu Martinin tarinalta.

Episodimainen jaksorakenne vaatii vähän totuttelua, mutta toimiva ratkaisu tarinan- ja hahmonkehityksen kannalta. Rhaenyra Targaryen on sarjan itseoikeutettu päähenkilö, jonka ympärille rakennetaan useamman tuotantokauden verran sarjaa. Jokainen jakso tähän mennessä on kehittänyt päähenkilö Rhaenyraa hahmona niin hyvässä ja pahassa. Päätöksillä on seurauksia ja ne tuovat suuresti sarjan tarvitsemaa kitkaa sarjaan. Rhaenyra valehtelee ja juonittelee seurauksista välittämättä. Ja seuraukset tulevat näkyvät katsojalle. Ensimmäisessä viidessä jaksossa roolia hoitanut Milly Alcock varastaa ruudun joka kerta kun hän on siinä. Hän näyttelee itsevarmaa ja omapäistä prinsessaa taidolla.

Sarja pakottaa katsojan pohtimaan Rhaenyran kyvykkyyttä valtakunnan perijänä. Rhaenyra ei ole mikään sankari vaan epätäydellinen ihminen. Hän on mahtavan dynastian perillinen ja käytännössä hänellä ei ole muita rajoja kuin isänsä suopeus. Hänellä on hallussaan aikansa ydinase, lohikäärme. Hänen äitinsä kuoli traagisesti, setä on julma opportunisti ja isä heikko ja sairas. Häntä palvotaan ja häntä pelätään. Jos tämä ei saa ihmisen eettistä kompassia sekaisin niin ei mikään. Hän on myös jatkuvasti epävarma omasta asemastaan. Hänestä tehtiin virallinen kruununperijä rikkomalla perinteinen kruununperimysjärjestys, jossa nainen ei voi periä kruunua, jos on miespuolisia perillisiä. Rhaenyran velipuoli Aegonin syntyessä, kruununperimys meni sekaisin. Merkittävä osa valtakunnan lordeista ei halua hyväksy omapäistä prinsessaa tulevaksi hallitsijakseen. Kolmannen jakson ratsastus takaisin metsästysleiriin korosti tätä. Lordit näkevät Rhaenyrassa enemmän kaoottista Daemonia kuin lempeää ja harmitonta Viserystä.

Rhaenyran vastapainona on Alicent, lapsuudenystävä ja äitipuoli. Mahtavan Hightowerin suvun jäljeläinen ja uusi kuningatar. Kun Alicent pakotetaan naimisiinmenon myötä kasvamaan aikuiseksi niin Rhaenyra ei kasva siinä vierellä vaan jää kokeilemaan rajojaan. Kirjoissa Alicent oli huomattavasti vanhempi kuin Rhaenyra ja heillä oli noin 10 vuotta ikäeroa. Jos Alicent olisi ollut vain vanhempi hovineito, sarjan dynamiikka ei olisi niin mielenkiintoinen.

Sarjan muita kantavia hahmoja ovat Daemon Targaryen, Viserys I Targaryen ja Otto Hightower. Rhaenyran isä, kuningas Viserys I on kykenemätön hallitsija, joka välttelee konflikteja ja samalla villitsee niitä. Hän on johtavien lordien mieleen, koska hän ei puutu heidän toimiinsa isommin ja Viseryksen hallitsija-aikaa voidaan sanoa rauhalliseksi vaikka Astinkivillä käytiin kunnolla sotaa. Astinkivien konflikti on yksi niistä merkittävistä asioista, jotka leimaavat Viserystä. Hän ei suostu ratkaisemaan ongelmia, joten hän pakottaa muut toimiin. Daemon ja ‘Merikäärme’ Corlys Velaryon aloittivat yksityisen sodan merirosvoja vastaan ja Viserys suostui puutumaan peliin vasta ihan viime hetkillä.

Viseryksen pikkuveli Daemon sen sijaan on julma ja raaka opportunisti, joka kokee että valtaistuin kuuluu hänelle, vahvimman oikeudella. Hänen ainoat jarrunsa ovat Viserys ja Rhaenyra. Kaikessa opportunismissaan hän silti välittää heistä. Hän pitää Viserystä heikkona, mutta ei pyri syrjäyttämään häntä. Muut ovat hänelle vain välineitä. Hän ei välitä seurauksista ja aiheuttaa surua ja kaaosta ympärilleen. Hän lentää lohikäärme Caraxesia, joka on samanlainen kuin ratsastajansa. Raaka ja opportunistinen. Matt Smith Milly Alcockin tavoin varastaa huomion tulleessaan ruudulle.

Ser Otto on Alicentin isä ja mahtavan Hightowerin lordin pikkuveli. Kuninkaan kourana (eli käskynhallitsija) hän oli valtakunnan toisiksi mahtavin mies. Hahmona juonitteleva poliitikko, mutta ei erityisen hyvä sellainen vaikka kokee olevansa. Pitää myös kuningasta heikkona, mutta pitää sen omana tietonaan. Koko tarina rakentuu pitkälti näiden hahmojen ympärille. Se on loppujen lopuksi perhedraama ja poliittinen trilleri. Se on tarina valtaistuimesta ja perimyksestä.

Negatiivista on se, että taistelukohtaukset ovat vieläkin täysin päättömiä. Tämä sama ongelma on käytännössä kaikissa elokuvissa ja sarjoissa, jossa on miekkoja. Tästä huolimatta House of the Dragon on laadukasta ja toimivaa viihdettä. Se ei yritä olla itsenäinen teos vaan rehellisesti osa HBO:n Game of Thrones-universumia.

House of the Dragonia on enemmänkin haukuttu siitä, että lohikäärmeet saavat niin vähäistä ruutuaikaa ja seurattavia hahmoja on niin vähän. Ensimmäisestä kohdasta olen eri mieltä. Lohikäärmeitä on paljon ja jokaisessa jaksossa. Toistaiseksi ruudulla on näkynyt jo 4 eri lohikäärmettä ja seuraavassa jaksossa trailerien perusteella taas lisää.

Jälkimmäisestä osittain olen samaa mieltä. Sarja on keskittynyt hyvin voimakkaasti muutamiin päähenkilöihin ja monet mielenkiintoiset sivuhahmot ovat jääneet etäisiksi. Uskallan väittää että asia tulee muuttumaan kauden loppuun mennessä.